Miten sinusta tuli koomikko?
Syksyllä 2010 ystäväni Awe houkutteli minut kaveriksi ja henkiseksi tueksi Zaanin järjestämälle open mic-klubille. Seuraavana kesänä esiinnyin – jälleen Zaanin myötävaikutuksella – Kuopion komediafestareiden Keltanokkien iltapäivässä ja tajusin että tässä on se juttu, mitä haluan tehdä. Syksyllä 2011 aloimme pyörittää Awen kanssa Remakka-klubia ja siitähän homma sitten läks ihan käsistä – tammikuussa 2016 tulee täyteen neljä vuotta ammattikoomikkona.
Olen aina halunnut kertoa tarinoita ja siksi tein aiemmin toimittajan hommia. Journalismi kuitenkin haiskahti minusta mainosrahan orjuuttamalta ja siksi epärehelliseltä. Sen takia täysin vapaan ilmaisukanavan löytäminen lavakomiikan parista on yksi parhaista asioista, joita minulle on koskaan tapahtunut.

Miten syntyy Iikan lavajuttu?
Olen lapsesta asti imenyt tietoa kaikkialta ja kaikesta mahdollisesta. Kun jatkuvasti opettelee ymmärtämään maailmaa mahdollisimman monelta kantilta, syntyy paljon havaintoja, joista osa tulee väistämättä koomisen filtterin läpi. Näistä havainnoista rakentuu lavalla kerrottava setti. Se on vähän kuin vastaisi vitsillä Facebookin kysymykseen “Mitä mietit tänään”.

Millaisia juttuja kerrot lavalla – mikä on tyylilajisi?
Emminä osaa määritellä komiikkaani, se on muiden homma. Prosessi on se, että tosimaailmassa vallitsevat ilmiöt pistetään pöydälle, avataan niiltä vatsa ja katsotaan, mitä ne ovat syöneet – ja harvoin suolia tungetaan takaisin. Jutut saattavat olla paikoitellen roiseja ja rosoisia, mutta pessimismiä tai kyynisyyttä en harrasta. Jos puhun vaikeista asioista lavalla niin teen sen siksi, että ne voisivat olla tulevaisuudessa paremmin.

Miksi komiikka on mielestäsi tärkeää?
Kun oppii nauramaan vaikeillekin asioille, oma elämä helpottuu olennaisesti. Lisäksi olen sitä mieltä, että ihmisille voivat saada uusia ideoita ja näkökulmia naurun kautta. Tärkeintä on se, että nauramisesta tulee hyvä mieli ja kun ihmisellä on hyvä mieli, kroppakin voi paremmin.

Kerro mieleenpainuvin keikkatarina!
Pikkujoulukausi 2012 oli pitkä ja väsyttävä. Viimeinen keikkani oli pikkukylän sivukylän nuorisoseuralla ja perille päästyäni hoksasin saapuneeni firmaryyppäjäisten sijasta perinteiseen joulujuhlaan, jossa valtaosa yleisöstä oli erittäin varttunutta väkeä. Oma settini on väliin melko rankkaakin kamaa ja kahvikuppien kilinää esiripun takana kuunnellessani ajattelin, että tällä hetkellä paremmin itselleni sopiva paikka olisi neurokirurgian leikkaussali.
Kolmeakymmentä minuuttia myöhemmin olin tehnyt yhden elämäni parhaista keikoista ja saanut kaksi encorea – joista toinen sisälsi lähinnä masturbaatioon liittyvää improvisaatiota nuorisoseuran johtajasta. Elämä on yllättävää ja koomikon elämä tuplasti.
Jos sinulla saisi olla yksi supervoima, mikä se olisi?
Ehdottomasti ajan taivuttaminen. Ajoittain minusta tosin tuntuu siltä, että minulla on jo tämä supervoima – erityisesti huonoilla keikoilla minuutit tuntuvat venyvän vuosisadoiksi.